Villieläin olohuoneessa – millaista on olla lintu?

Koti » Artikkelit » Villieläin olohuoneessa – millaista on olla lintu?

Teksti: Maija Karala

Lemmikkilintujen luonnonvaraiset lajitoverit kuoriutuvat, elävät ja kuolevat metsissä ja aroilla eri puolilla maailmaa. Kanarianhemppoja pyrähtelee puusta puuhun Teneriffan vuoristometsissä sillä välin kun timanttikyyhkyt kilpailevat heinänsiemenistä suunnattomien undulaattiparvien kanssa Australian kuivilla tasangoilla.

Tämä voi tuntua lemmikkilintuharrastajalle kaukaiselta, mutta ei se lopulta ole. Toisin kuin koirat, joita ihmiset ovat muovanneet mieleisikseen vähintään 15 000 vuoden ajan, lemmikkilinnut ovat eläneet ihmiskodeissa vasta muutaman sukupolven. Niiden mieli on yhä villieläimen.

Lemmikkilinnuilla on samat aistit, vaistot, tunteet ja käyttäytymistarpeet kuin luonnonvaraisilla lajitovereillaan. Siksi villien lintujen tarkastelu tuo arvokasta tietoa siitä, kuinka lemmikkilinnulle voi antaa hyvän elämän.

Linnun silmin

Ihmiset tarkastelevat maailmaa pääasiassa näköaistin kautta. Siinä olemme lintujen kanssa samanlaisia. Mutta koska linnut polveutuvat dinosauruksista ja ihmiset päästäisen kaltaisista pikkunisäkkäistä, näköaisteissamme on eroa. Ihmisten hyvä huonevalaistus ei ole lähelläkään sitä, mitä lintu toivoisi.

Lemmikkilinnut näkevät parhaiten kirkkaassa päivänvalossa. Vastaavasti niiden hämäränäkö on huonompi kuin ihmisen. Tavallinen huonevalaistus voi linnulle olla niin hämärä, ettei se näe liikkua tai toimia. Tällaisissa oloissa normaali lajityypillinen käyttäytyminen on tietenkin hankalaa, vaikka lintu toki pakon edessä oppiikin elämään ja ruokailemaan puolisokeana.

Ihminen näkee päivänvalossa silmän verkkokalvossa sijaitsevien tappisolujen avulla. Kolme tappisolutyyppiä ovat herkkiä valon eri aallonpituuksille: sinisille, vihreille ja punaisille. Niiden eri yhdistelmiin perustuu koko ihmisen värinäkö.

Linnuilla on neljäskin tappisolutyyppi, ja se on useimmiten erikoistunut näkemään ultraviolettia (UV). UV on ihmiselle täysin näkymätön ”ylimääräinen” pääväri. Esimerkiksi koirasundulaateilla on nokkansa ympärillä ja takaraivossaan ultravioletteja kuvioita, jotka tekevät niistä toisten lintujen silmissä vielä värikkäämpiä kuin ne ihmissilmin ovat.

UV ei kuitenkaan ole pelkkä yksi lisäväri. Se on kokonainen värinäön lisäulottuvuus: linnut näkevät itse asiassa kertaluokkia enemmän värisävyjä kuin ihminen. Jos ihminen pystyy erottamaan noin miljoona eri väriä, kuten usein arvioidaan, linnuille vastaava lukumäärä on satakunta miljoonaa. Ei siis ihme, jos lemmikkilinnuilla tuntuu joskus olevan oudon jyrkkiä mielipiteitä ruuan ulkonäöstä tai ihmisten vaatetuksesta.

Ikävä kyllä ihmiskotien valaistuksessa ei oteta huomioon valoa, jota ihmiset eivät näe. Valaisimet eivät tuota sitä, eivätkä ikkunalasit päästä läpi auringonvalon UV-aallonpituuksia. Jotta linnut näkisivät maailman sellaisena kuin se on, ne tarvitsevat varta vasten valmistetun, ultraviolettivaloa tuottavan lintulampun – tai päivänvaloa ilman ikkunalasia. 

Tämä on tuplasti tärkeää, koska ihmisten tapaan linnut saavat D-vitamiinia syntetisoimalla sitä ihossaan UV-valon avulla. Niiden fyysinenkin terveys siis kärsii ultraviolettivalon puutteesta.

Elämä diskossa

Toinen oleellinen ero ihmisen ja linnun näössä on nopeus. Koska useimmat linnut ovat sopeutuneet liikkumaan ilmassa suurilla nopeuksilla, niiden täytyy havaita hyvin nopeita tapahtumia. Tätä voidaan mitata valonvälähdyksillä, joiden välistä aikaa lyhennetään vähitellen kunnes koehenkilö tai -eläin näkee ne tasaisena valona. Tutkimuksissa, joissa linnut on koulutettu valitsemaan välkkyvän ja tasaisen valon väliltä, on selvinnyt että undulaatin silmissä valo sulautuu tasaiseksi, kun välähdyksiä on 93 sekunnissa. Kesykyyhkyllä vastaava luku on sata, mutta ihmisellä kirkkaassa päivänvalossakin vain noin 60.

Ikävä kyllä monet ihmisten käyttämät kodinvalaisimet välkkyvät. Esimerkiksi perinteiset loisteputkivalaisimet välkähtävät 50-60 kertaa sekunnissa: monet ihmisetkin pystyvät erottamaan, että niiden valo värisee. Lintu näkee sen selvästi ja elää kuin jatkuvassa strobovaloin valaistussa diskossa! 

Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi lemmikkilintujen asuintilojen valoksi ei käy mikä tahansa kaapin perältä löytynyt valaisin. Kunnollinen lintulamppu on varustettu elektronisella sytyttimellä, joka nostaa välkenopeuden tuhansiin kertoihin sekunnissa.

Entä sitten kuulo? Lemmikkeinä jotkin papukaijat ovat niin äänekkäitä, että ne voivat tuottaa jopa kuulovaurion omistajalleen. Se ei kuitenkaan johdu siitä, että linnut olisivat huonokuuloisia. Niiden ääni vain on muovautunut kantamaan lajitovereille kilometrien päähän, ei olohuoneen toiselle puolelle. Linnut eivät onneksi saa toisiltaan pysyviä kuulovaurioita, sillä niillä korvan aistinsolut uusiutuvat läpi elämän.

Liian helppo elämä

Luonnossa ruoka ei tule kupista. Luonnonvaraiset linnut viettävät tavallisesti noin puolet valveillaoloajastaan etsimällä ja hankkimalla ruokaa. Lajista riippuen siihen voi kuulua monenlaista tekemistä, älyn- ja voimankäyttöä ja akrobatiaa. Villit undulaatit lentävät kymmeniä kilometrejä ruokailualueelta toiselle, kanarianhempot pomppivat aluskasvillisuudessa ruohojen siemeniä etsien, amatsonit nyhtävät huolellisesti siemeniä ja hyönteistoukkia villiviikunoista ja arat murskaavat pähkinöitä mahtavalla nokallaan.

Kun ruoka tulee kupista tasakokoisina palasina, tilanne on linnun kannalta mieltäturruttavan tylsä. Linnut ovatkin valmiita näkemään yllättävän paljon vaivaa päästäkseen puuhailemaan ruokansa kanssa pelkän syömi sen sijaan. 

Esimerkiksi käy tutkimus (Rozek & Millam 2011), jossa kultaposkiamatsoneille tarjottiin erikokoisia pellettejä sekä avoimesta kupista että painolla varustetun kannen alta. Papukaijat nostelivat painaviakin kansia päästäkseen käsiksi mahdollisimman suuriin ruokapelletteihin, joita ne pystyivät jyrsimään nokallaan samalla kun pitelivät niitä jalassaan. 

Tämä jalan ja nokan yhteistyö (tutkijoiden käyttämä termi oli podomandibulaatio) lienee amatsoneille lajityypillinen käyttäytymistarve. Se tarkoittaa käyttäytymistä, joka on luonnossa eläimen selviytymiselle niin tärkeä, että siitä on tullut itsessään palkitseva. Amatsonit siis saavat mielihyvää jalan ja nokan ruokailuliikkeestä riippumatta siitä, onko niillä edes nälkä.

Toinen linnuilla ja monilla muillakin vankeudessa pidetyillä eläimillä esiintyvä ilmiö on contrafreeloading, joka voitaisiin suomentaa vaikkapa antisiipeilyksi. Jos linnuille tarjotaan samaa ruokaa sekä helposti kupista että haasteellisessa muodossa, ne usein vapaaehtoisesti valitsevat vaikeamman tavan syödä.

Linnut eivät kuitenkaan välttämättä uskalla tai osaa heti hyödyntää uusia virikkeitä, joita niille tarjotaan. Yksitoikkoisen elämän tuottamat käyttäytymisongelmat voivat estää itse itsensä korjaamista, vihjaa esimerkiksi harmaapapukaijoilla tehty tutkimus (van Zeeland ym. 2010), jossa verrattiin itseään nyppivien ja nyppimättömien lintujen contrafreeloading-käyttäytymistä. Papukaijoille tarjottiin samaa ruokaa samanaikaisesti sekä kupista että foraging-leluista, joiden kanssa ne joutuivat näkemään vaivaa ruoan saamiseksi. Kaikki papukaijat käyttivät sekä kuppia että leluja, mutta itseään nyppivät papukaijat viettivät lelun parissa vähemmän aikaa ja saivat siitä pienemmän osuuden ravinnostaankuin nyppimättömät.

Tulos tuskin tarkoittaa, että nyppivillä papukaijoilla olisi vähemmän tarvetta tekemiselle, päinvastoin. Passiivisuuteen oppineen linnun motivoiminen ja rohkaiseminen onkin haaste omistajalle.

Kiiveten, lentäen ja jyrsien

Sarjakuvissa papukaijat ja kanarialinnut istuvat hädin tuskin itseään isommissa häkeissä, joissa ne eivät mahdu edes levittämään siipiään. Lemmikkilintujen terveys kuitenkin vaatii monipuolisia aktiviteetteja. Linnut myös nauttivat lajityypillisestä tekemisestä silloinkin, kun siitä ei ole niille välitöntä hyötyä. Sohvaperunan terveys alkaa reistata ennemmin tai myöhemmin, ja liikkumismahdollisuuksista huolimatta sohvaperunaksi jättäytyvän linnun mielenterveys todennäköisesti reistaa jo valmiiksi.

Lintujen tyypillisin liikkumismuoto on tietenkin lentäminen. Siniviiriäistä lukuun ottamatta tavalliset lemmikkilinnut kuuluvat lajeihin, jotka luonnossa lentävät paljon, vaikka eivät muutakaan tuhansien kilometrien päähän kuten pääskyt. Siniviiriäisetkään eivät ole lentokyvyttömiä, vaikka ne lemmikkioloissa aniharvoin esittelevät lentotaitoaan.

Lemmikkioloissa lentäminen on sitä isompi ongelma, mitä isompi lintu on kyseessä. Seeprapeippo mahtuu lentämään kohtuullisen pyrähdyksen huoneessakin, mutta iso ara tarvitsisi jo lentokonehallin kokoisen tilan ottaakseen enemmän kuin muutaman siiveniskun.

Lentomahdollisuuksia tulisikin tarjota linnulle niin paljon kuin mahdollista. Se on parasta mahdollista liikuntaa. Lentävä lintu pääsee käyttämään sekä mahtavia rintalihaksiaan, suuren sydämensä pumppaustehoa että ainutlaatuista hengitysjärjestelmäänsä, jonka ansiosta linnun hapenottokyky on moninkertaisesti parempi kuin ihmisen. 160 miljoonan vuoden evoluutio on hionut linnuista lentotaidon mesta reita. Siipien klippaaminen on syytä jättää muistoksi samoista vanhoista huonoista ajoista kuin koiranpentu jen silpominen ulkonäön vuoksi.

Muita linnuille luontaisia aktiivisuu den muotoja ovat kiipeily (erityisesti metsissä elävillä lajeilla), kävely (erityisesti lajeilla jotka luonnossa ruokailevat maassa) ja jyrsiminen (papukaijoilla). Linnut, etenkin papukaijat, ovat myös luonnostaan uteliaita. Uusien paikkojen ja esineiden tutkimi­nen voidaan laskea yhdeksi aktiivisuuden muodoksi.

Mikäli linnulle ei tarjota riittävästi mahdollisuuksia tehdä ja liikkua, sillä on kaksi mahdollisuutta sopeutua tilanteeseen. Joko se passivoituu ja kärsii hiljaa tai etsii ei-toivottuja tapoja. Ensin mainittu tapa tekee linnusta näennäisesti helpon lemmikin. Jälkimmäinen voi edistää linnun omaa hyvinvointia, mutta tuottaa omistajalle melkoista päänsärkyä, jos aktiviteetiksi valikoituu vaikkapa tuntikausia jatkuva huutaminen tai sohvan silppuaminen päreiksi. Tällöin omistajan on helppo kuvitella että lintu on ”ilkeä”, vaikka tosiasiassa se vain tekee parhaansa pärjätäkseen ympäristössä, johon se on joutunut.

Turvallisuuden tunne

Kun villieläin domestikoidaan, yksi suurimmista käyttäytymisen muu toksista on pelokkuuden vähenemi nen. Esimerkiksi isorotta on kuuluisa varovaisuudestaan ja voimakkaasta neofobiasta eli uusien asioiden pelos ta, jonka ansiosta rottien loukuttaminen ja myrkyttäminen on niin vaikeaa. Sen sijaan hyväluontoisen kesyrotan voi viedä täysin outoon paikkaan ja työntää ventovieraan ihmisen käsiin, eikä se edes hätkähdä.

Lemmikkilintujen kohdalla domestikaatio on vasta alkutekijöissään. Ne ovat yhtä arkoja kuin villit lajitove rinsa, joiden on pieninä saaliseläiminä syytäkin pelätä. Tämä antaa aivan oman haasteensa lintujen pitämiseen lemmikkinä.

Useimmat lemmikkilinnut pakenevat mahdollisia uhkia lentäen, ja tuntevat olonsa turvalliseksi mahdollisimman korkealla. Jotkin lajit ja yksilöt säikkyvät hyvinkin helposti. Tästä voi olla monenlaista harmia. Lintujen lento nopeutta ei ole suunniteltu huoneen kokoiseen tilaan, joten paniikissa lentävä lintu voi vahingoittaa itseään tai jopa kuolla törmäämällä seinään tai ikkunaan. 

Lintujen pitäisi saada tutustua uuteen ympäristöön aluksi häkistä käsin, jotta tila ehtii tulla niille tutuksi ennen kuin ne lentävät siinä. Korkealle pakeneminenkin voi har mittaa omistajaa. Huoneen korkeim pia kohtia ovat usein verhotangot tai kattolamput, joiden päälle harva haluaa paksua kuorrutusta lintujen ulostetta. 

Ongelma on kuitenkin helppo korjata tarjoamalla katonrajaan sallittuja laskeutumispaikkoja. Vanhan uskomuksen mukaan papukaija haluaa istua korkealla voidakseen ”pomottaa” ihmistä, aivan kuin kirjaimellisesti yläpuolella istuminen olisi linnuille symboli arvojärjestyksessä toisen yläpuolella olemisesta.

Näinhän ei suinkaan ole. Useimpien lintulajien parvissa ei ylipäätään ole laumanjohtajia tai tiukkaa hierarkiaa. Lintu yksinkertaisesti tuntee olonsa mukavammaksi ylhäällä.

Lemmikkilinnun luottamuksen voi aidosti voittaa järjestämällä sille turvallisen olon. Korkealla olevien istumapaikkojen lisäksi se kaipaa valoa nähdäkseen kunnolla ja tilaa päästäkseen tarpeeksi kauas pelottavista asioista – villin linnun tapauksessa myös omistajastaan. Sitä voi olla sisätiloissa yllättävän vaikea järjestää.

Pelottavia asioita ei myöskään kannata varta vasten tuoda linnun maailmaan. Esimerkiksi tuijottava petoeläin (kuten kissa tai koira) voi olla linnun mielestä äärimmäisen stressaava, vaikka se olisi häkin ulkopuolella. Jotkin linnut toki oppivat myös pitämään koirista.

Yksin vai yhdessä

Luonnossa minkäänlaiset linnut elävät harvoin yksin. Kaikki tavallisimmat lemmikkinä pidetyt linnut – loistopeipot, kanarianhempot, kyyhkyt, papukaijat, viiriäiset – ovat luonnossa erittäin sosiaalisia. Näiden lintujen sosiaalisen elämän perusta on yleensä pariskunta, joka pesii ja hoitaa poikasensa yhdessä. Joillakin lajeilla pari pysyy yhdessä vain pesimäkauden, toisilla eliniän. Joillain parit elävät kaksin omalla reviirillään, toisilla osana suurta parvea.

Avioerot ja syrjähypyt voivat olla yleisiä tai harvinaisia. Oleellista on kuitenkin, että lemmikkilintujemme villit serkut ovat normaalisti aina lajitoverien ympäröimiä ja kuluttavat suuren osan ajastaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ne matkustavat, ruokailevat ja nukkuvat yhdessä, sukivat toisiaan ja riitelevät. Aikuisena niillä on tavallisesti puoliso, jonka kanssa ne viettävät lähes kaiken aikansa ja tekevät tiivistä yhteistyötä.

Lemmikkioloissa mahdollisuudet täyttää lintujen sosiaalisia tarpeita ovat väistämättä rajalliset. Harvalla on mahdollisuus pitää esimerkiksi kahtakymmentä undulaattia, vaikka sekinolisi vasta kalpea varjo lajin luontaisesta parvikäyttäytymisestä.

Pitkäaikaisen parisiteen solmivat linnut, kuten papukaijat, ovat tyypillisesti hyvin valikoivia ja käyttävät nuoruudessaan paljon aikaa lajitovereihin tutustumiseen ja sopivan kumppanin etsimiseen. Lemmikkinä puolen tusinan kosijan järjestäminen vaikkapa ruusukakadulle ei ole yleen­sä mahdollista.

Jotain on kuitenkin parempi kuinei mitään. Yksin pidetyt linnut kärsivät yksinäisyydestä siinä missä eristysselliin suljettu ihminenkin. Esimerkiksi harmaapapukaijoilla yksin pidetyillä lemmikeillä tyypillisiä oireita ovat nyppiminen ja muu itsensä vahingoittaminen, aggressiivisuus, kirkuminen, pelokkuus, stereotyyppinen käyttäytyminen ja toistuva sairastelu, listaa itävaltalainen tutkimus (Aydinonat ym. 2014). 

Verinäytteistä paljastui, että yksin elämisen aiheuttama krooninen stressi lyhentää harmaapapukaijojen telomeereja verrattuna lajitoverin kanssa asuviin lemmikkeihin. DNA-rihmojen päissä sijaitsevat telomeerit suojaavat niitä vaurioilta ja niiden lyheneminen on yhteydessä ikääntymiseen. Yksin pidetty papukaija siis vanhenee nopeammin.

Pesimisen tarve

Jokainen elävä eläin on tulosta lukemattomista onnistuneesti lisääntyneistä sukupolvista. Myös lemmikkipopulaatiossa yleistyvät väistämättä yksilöt, jotka helposti lisääntyvät häkkioloissa. On siis vähintäänkin luonnollista, että lemmikkilinnulla on tarve muodostaa pariside ja pesiä.

Lemmikkinä tämä ei kuitenkaan ole ihan ongelmatonta. Pesiminen on linnulle fyysisesti raskas ja psyykkisesti stressaava prosessi, ja sisätiloissa vuodenaikojen puuttuminen voi johtaa siihen, että lintu on pesimisvireessä lähes ympäri vuoden. Pesimisvire tuo mukanaan hormonaalisuutta, joka voi näkyä pesäpaikan etsimisen, parittelun ja munimisen lisäksi vaikkapa aggressiivisuutena tai hermostuneisuutena. Esimerkiksi neitokakadu voi hyvin pesiä itsensä henkihieveriin.

Omistajasta voi tuntua, että omalla rakkaalla linnulla on oikeus pesiä edes kerran, tai että olisi hienoa, jos maailmaan jäisi sen jälkeläisiä. Kysymys on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Toisaalta lemmikkien populaatiot ovat pieniä. Ne menettävät jatkuvasti perinnöllistä monimuotoisuuttaan ja heikkenevät vähitellen sisäsiitoksen myötä. 

Tämä väistämätön alamäki loivenee, jos mahdollisimman moni yksilö lisääntyy. Toisaalta lemmikkipopulaatiossa yleistyvät helposti perinnölliset sairaudet ja käyttäytymisongelmat, ja satunnaisen harrastajan umpimähkään tuottamat poikueet voivat pahentaa ongelmaa. Pariskunta voi olla jopa omistajansa tietämättä lähisukulaisia keskenään. Lisäksi lintujen pesittämisessä voi mennä pieleen moni asia, joten lintujen hyvinvoinnin turvaamiseksi tarvitaan osaamista ja perehtyneisyyttä.

Usein ihmisen tehtäväksi jää siis rajoittaa tätä maailman luonnollisinta käyttäytymistä: tukkia pesäpaikaksi kelpaavat kolot, joista papukaijat voisivat innostua, ja poistaa pesäntekoon innostavat korret ja kuidut peippojen ja kyyhkyjen ulottuvilta. Linnulla ei myöskään tarvitse olla vastakkaista sukupuolta edustavaa kumppania: useimmat sosiaaliset tarpeet luonnistuvat myös samaa sukupuolta olevan toverin kanssa.

Entäpä, kun papukaija valitsee puolisokseen lajitoverin sijaan ihmisen? Silloin vasta rämeessä ollaankin. Ihminen voi vahingossakin yllyttää lintunsa kosiopuuhia esimerkiksi silittelemällä sitä selästä, mikä papukaijojen keskuudessa ei kuulu pelkänystävyyden piiriin. Ihmisen silmissä lintu voi olla hoivattava lapsi, vaikka se todellisuudessa on aikuinen, seksuaalinen olento. Käsinkasvatetuilla, ihmiseen leimautuneilla linnuilla tämä on erityisen yleinen ongelma.

Parhaansa yrittämälläkään ihmisestä ei tule linnulle kovin hyvää puolisoa. Ihminen ei voi viettää lintunsa kanssa aikaa ympäri vuorokauden, eikä tyydyttää sen tarvetta paritella tai ruokkia puolisoaan oksentamalla tämän suuhun. Onkin parasta olla kesyn linnun kanssa tarkkana ja pitää suhde sen kanssa asiallisella tasolla.

Luonnossa ei ole aina kivaa

Luonnonlintujen elämään ja tapoihin tutustuminen on hyvä keino ymmärtää lemmikkilintua ja sen tarpeita.Luonnon olosuhteita ei pidä kuitenkaan romantisoida tai pyrkiä kopioimaan orjallisesti.

Luonnonvaraiset linnut voivat kärsiä janosta, ankarista sääolosuhteista, taudeista ja loisista. Huonoina aikoina ne joutuvat kilpailemaan lajitoverien kanssa rajallisista resursseista ja syömään niukkaa ja huonolaatuista ravintoa. Jotkut niistä joutuvat elämään vuosia kauheiden vammojenkanssa ilman lääkärin hoitoa.

Lemmikkilinnun omistajan täytyykin löytää kultainen keskitie, jossa luonnosta poimitaan linnulle mieluiset ja elämänlaatua edistävät asiat, pyritään kopioimaan ne ja jätetään pois huonot puolet. 

On otettava huomioon myös se, ettei lintu aina itse tiedä, mikä sille on parasta. Esimerkiksi luonnossa rasvainen, runsaskalorinen ravinto on harvinaista herkkua, joka mätetään välittömästi parempiin suihin jos sitä löytyy. Lemmikkinäkään moni lintu ei söisi juuri mitään muuta kuin auringonkukansiemeniä, jos saisi itse päättää – mikä johtaisi varhaiseen hautaan, kun rasvoittunut maksa sanoisi sopimuksen irti. Ihminen voi lukea ravitsemustietoa ja tehdä tietoisen päätöksen olla syömättä pelkkiä ranskalaisia ja pullaa, lintu ei.

Lintu ei ole lelu tai vauva, eivätkä sen kokemukset ja tunteet ole pienempiä ja heikompia kuin ihmisen. Jos tuomme villieläimiä kotiimme, on meillä vastuu myös järjestää niille lajityypilliset tarpeet täyttävä, elämisen arvoinen elämä.

Lähdeluettelo:

Aydinonat D., Penn D. J., Smith S., Moodley Y., Hoelzl F., Knauer F. & Schwarzenberger F. 2014: Social Isolation Shortens Telomeres in African Grey Parrots (Psittacus erithacus erithacus). PLoS ONE 9(4): e93839.

Rozek J. C. & Millam J. R. 2011: Preference and motivation for different diet forms and their effect on motivation for a foraging enrichment in captive Oran- ge-winged Amazon parrots (Amazona amazonica). Applied Animal Behaviour Science 129:153-161.

Toft C. A. & Wright T. F. (2015) Parrots of the Wild: a natural history of the world’s most captivating birds. University of California Press. 

van Zeeland Y., Schoemaker N. J. & Lumeij J. 2009: Contrafreeloading in grey parrots. Proceeding of the Association of Avian Veterinarians.

Lisää aiheen tiimoilta