Koti » Artikkelit » Linnun silmin
Teksti: Maija Karala, julkaistu alunperin Kaijutin 2015 -lehdessä
Lintujen käsitys maailmasta perustuu huippuunsa hiottuun näköaistiin. Usein siivekkäiden ystäviemme silmät ovat yhtä suuret tai suuremmatkin kuin aivot. Niiden aistimaailman ymmärtäminen on paitsi kiehtovaa, myös oleellista lemmikkilinnun hyvän hoidon kannalta.
Kuvittele väri, jota et ole koskaan nähnyt. Tehtävä on jo sinänsä mahdoton. Yhtään helpompaa ei ole kuvitella rikkautta, jonka yksi lisäväri toisi sävyjen erottamiseen. Useimmat ihmiset näkevät kolme pääväriä, ja niiden eri yhdistelminä noin miljoona värisävyä. Neljäs pääväri nostaisi sävyjen määrän kertaheitolla sataan miljoonaan.
Sellaisena maailman näkevät papukaijat, loistopeipot, kanarialinnut ja useimmat muutkin linnut. Eivätkä ne pelkästään näe enemmän sävyjä kuin me, vaan kokonaan meille näkymättömiä valon aallonpituuksia.
Luita silmissä
Näkö on ylivoimaisesti tärkein aisti niin linnulle kuin ihmisellekin. Tavallaan papukaija tai seeprapeippo kokee maailman enemmän ihmisen tapaan kuin meille läheisempää sukua olevat lemmikkilajit, kuten koirat tai rotat, jotka elävät hajujen maailmassa.
Ihmiset ovat kuitenkin öisin hiiviskelleiden pikkunisäkkäiden jälkeläisiä, linnut taas dinosaurusten. Näkökyvyssä linnut erottuvat siinä määrin edukseen, että uhkana on alemmuuskompleksi. Esimerkiksi yksittäisiä aistisoluja on linnun silmässä tiheämmässä, joten se näkee ikään kuin enemmän pikseleitä kuin ihminen. Se erottaa pienempiä yksityiskohtia kauempaa.
Linnun silmän anatomiaan tutustuva huomaa heti kättelyssä kaksi omituisuutta. Linnuilla on kolme luomea ja luita silmissään. Ylä- ja alaluomien alla sivusuunnassa operoiva vilkkuluomi puhdistaa ja kostuttaa silmän pintaa. Vilkkuluomi on läpikuultava, joten lintu ei ole silmänräpäyksen aikana sokea kuten me, mikä lienee erityisen tarpeellista lennossa. Varsinaisia luomiaan linnun ei tarvitse sulkea kuin nukkuakseen.
Silmää ympäröivän pienten luiden renkaan tarkoitus puolestaan lienee vahvistaa silmän etu- ja takaosan välistä liitosta. Linnun silmä nimittäin ei ole muodoltaan pallomainen kuten meillä, vaan tuo mieleen kaksi toisiinsa liimaantunutta saippuakuplaa: pienempi on silmän ulospäin näkyvä osa, suuremmassa taas sijaitsee itse valon aistimisen hoitava verkkokalvo.
Luurengas tietenkin estää silmän liikkumista. Kaikki linnut eivät voi liikuttaa silmiään lainkaan ja loputkin hieman edestakaisin, kuten vaikkapa neitokakadua tarkkailemalla voi huomata. Laaja näkökenttä ja taipuisa kaula kuitenkin enemmän kuin kompensoivat tämän pienen haitan. Pöllöt ovat kuuluisia kyvystään kääntää päätään lähes täyden kierroksen verran, mutta mitään erikoistapauksia ne eivät ole. Samaan pystyvät kaikki linnut, sillä niiden paksun höyhenpeitteen alla piileksii pitkä, S:n muotoisella kaarella oleva kaula.
Suunnitteluvirheen korjaus
Ihmisten ja useimpien muiden selkärankaisten verkkokalvo kuuluu tunnetuimpiin esimerkkeihin evo- luution tuottamasta ”älyttömästä suunnittelusta”. Jos lajit olisi luotu, se olisi ilmiselvä suunnitteluvirhe.
Verkkokalvolla, eli silmämunan takapinnalla, sijaitsevat valoa aistivat solut, joille linssin kautta kulkenut kuva heijastuu. Harmi kyllä aistinsolut tarvitsevat happea ja ravintoa kuten muutkin solut. Niitä ruokkii verisuonten verkosto, joka kulkee järjettömästi aistinsolujen etupuolella, missä se tietenkin sotkee kuvaa.
Verisuonten lisäksi tiellä kiemurtelevat myös aistitietoa aivoihin välittävät hermot. Aivot prosessoivat sotkun pois niin, että näkemämme kuva vaikuttaa meille tarkalta ja aukottomalta, mutta väistämättä se on lähes yhtä paljon aivojen omaa keksintöä kuin todellista maailmaa.
Linnut ovat ratkaisseet verisuoniongelman aivan omalla tavallaan. Niiden silmän sisällä ei ole suonia. Sen sijaan lasiainen eli silmän täyttävä läpinäkyvä neste kykenee kuljettamaan happea ja ravinteita soluille. Niiden näkö on tästäkin syystä astetta terävämpi kuin ihmisen.
Lasiaisen ja veren välistä liikennettä hoitaa silmässä killuva kampamainen elin, viuhkalisäke. On arveltu, että viuhkalisäkkeellä saattaa olla toinenkin tehtävä: se langettaa verkkokalvolle varjon, joka voi osaltaan auttaa lintua paikantamaan valon tulosuunnan tarkasti.
Kaikki sateenkaaren värit
Useimmilla ihmisillä on kolmivärinäkö. Lintuja on sen sijaan siunattu nelivärinäöllä, joka vaatimattomasti satakertaistaa niiden erottamien värisävyjen määrän meihin verrattuna.
Värinäön tuottavat silmän verkkokalvolla sijaitsevat tappisolut, joista kukin on erikoistunut vastaanottamaan tiettyjä valon aallonpituuksia. Lintujen nel- jästä tappisolutyypistä kolme vastaa suunnilleen ihmisten kolmea pääväriä: sininen, punainen ja vihreä. Neljäs on esimerkiksi varislinnuilla violetti, mutta useimmilla lemmikkilinnuilla sen herkkyysalue on kokonaan ihmisen näköalueen ulkopuolella, ultraviolettivalossa (UV).
Kameroilla, jotka muuttavat ultravioletin ihmiselle näkyväksi, maailma saa kummia uusia piirteitä. Eläinten virtsa hohtaa, mikä auttaa haukkoja paikantamaan reviiriään merkkailevat pikkunisäkkäät. Kukkiin ilmaantuu juovia, jotka toimivat pölyttäjähyönteisten kiitoratoina, ja mustikat ja muut vahapintaiset marjat alkavat hehkua mainoksena linnuille.
Eivät itse linnutkaan jää osattomiksi. Monien lajien höyhenpukuun ilmaantuu sukupuolten ja lajien välisiä eroja, jotka ovat ihmiselle näkymättömiä. Esimerkiksi undulaatin otsa ja loistokaijan hartia, joissa ei ihmiselle näkyvässä valossa erotu mitään erityistä, hehkuvat UV:ssa. Jos lintu lukisi lintukirjaa, se pitäisi varmasti kuvia hyvin kummallisina ja kovin haileina. Yhtä latteina linnut näkevät toisensa, jos niitä pidetään sisällä ilman oikeanlaista lintulamppua. Eipä ihme, että oikeanlainen valo on lintujen hyvinvoinnille niin olennainen.
Lintulampun toinen oleellinen ominaisuus ultravioletin tuottamisen ohella on välkkymättömyys. Tavalliset loisteputkivalaisimet välkähtävät 50-100 kertaa sekunnissa. Useimmille ihmisille se riittää antamaan vaikutelman tasaisesta valosta, mutta linnut näkevät sen inhottavasti välkkyvänä strobona. Miksi?
Selitys on kiehtova, eikä se ole linnuille ainutlaatuinen. Itse aika tuntuu hitaammalta pienemmille eläimille. Pienikokoiset tai lyhytikäiset eläimet, joilla on nopea aineenvaihdunta, kokevat ajan eri tavalla kuin me suuret ja pitkäikäiset ihmiset (ja ihmisetkin kokevat sen lapsina hitaampana kuin aikuisina). Voisi jopa sanoa, että ihminen ja päästäinen elävät yhtä paljon, vaikka toinen elää vuoden ja toinen vuosisadan.
Lemmikkilinnut sijoittuvat jonnekin kahden ääripään välimaastoon – mutta riittävän kauas meistä, jotta niiden silmissä loisteputket välkkyvät ja elokuvateatterissa on tylsää.
Öljypisaroita silmissä
Lintujen tappisoluissa on vielä yksi salaisuus. Niissä on öljypisaroita, joiden läpi valo suodattuu ennen varsinaiseen valoa aistivaan pigmenttiin päätymistä. Keltaiset, vihreät, oranssit ja punaiset öljypisarat parantavat värien erotustarkkuutta. Ne myös estävät ultraviolettisäteilyn pääsyn tappisoluihin, joissa siitä olisi vain haittaa. UV:ta aistivissa tappisoluissa sen sijaan öljypisara on kirkas, ja päästää ultraviolettivalonkin lävitseen.
Öljypisarat ovat kuitenkin vain osaselitys vielä selvittämättömälle mysteerille: miksei ultraviolettisäteilystä näytä olevan lintujen silmissä haittaa? UV, kuten aurinkolasivalmistajat jaksavat muistuttaa, aiheuttaa soluvaurioita, kaihia ja lisää syöpäriskiä. Meidän ihmisten silmät suodattavat siitä suurimman osan pois jo ennen verkkokalvoa, mutta silti aurinkolaseille on kesäisin käyttöä.
Ultraviolettivaloa näkevät nisäkkäät ovat lähinnä pieniä ja lyhytikäisiä otuksia, kuten rottia ja myyriä. Niiden lyhyen elämän aikana haittoja ei ehdi kertyä, niin on ajateltu. Mikseivät vuosikymmeniä elävät suuret papukaijat sitten sairastu joukoittain kaihiin tai silmänpohjan kasvaimiin? Ehkä arvoituksen ratkaisu voi auttaa ihmisiäkin, jos se joskus keksitään.
Vaihtokauppoja
Luonnossa ei ole ilmaisia lounaita. Lintujen ylivoimaisella näköaistillakin on hintansa. Suuret silmät kuluttavat paljon energiaa, ja huomattava osa linnun aivokapasiteetista kuluu näköinformaation käsittelemiseen. Se näkyy myös aivojen koossa: mitä suuremmat silmät, sitä suuremmat on aivojenkin oltava. Pöllöillä on suunnattomien silmiensä parina huomattavan suuret aivot, mutta mitään järjen jättiläisiä ne eivät ole.
Useimpien lintujen silmät ovat erinomaisen tarkat päivisin, mutta hyväkään värinäkö ei toimi hämä- rissä. Auringon laskiessa tappisolut lakkaavat toimimasta, ja niiden tilalle astuvat valoherkät, mutta värisokeat sauvasolut.
Verkkokalvolla on rajallisesti tilaa. Mitä enemmän tappisoluja on, sitä vähemmän jää tilaa sauvasoluille. Niinpä lintujen loistava päivänäkö on suoraan pois niiden kyvystä suunnistaa hämärissä, kutem lemmikkilinnuistakin voi huomata. Neitokakaduni alkavat iltahämärissä huojuttaa sokeina päätään, vaikka itse näkisin vielä vaikka lukea kirjaa.
Papukaijojenkin välillä on eroja. Esimerkiksi australialaisista papukaijoista undulaatit liikkuvat luonnossa ainoastaan auringonnousun ja auringonlaskun välisenä aikana, ja niiden hämäränäkö on surkea. Sen sijaan paimenruohokaijat lentävät myös hämärissä. Niillä on suhteessa hieman suuremmat silmät ja enemmän hämäränäköön erikoistuneita sauvasoluja kuin undulaateilla.
Australian syrjäseuduilla elävä äärimmäisen harvinainen yökaija sen sijaan on puhtaasti yöeläin. Piilottelevan linnun luultiin pitkään kuolleen sukupuuttoon, joten sen silmiä ei ole kukaan päässyt tutkimaan. Olisipa mielenkiintoista tietää, millaisena se maailman näkee!