Lemmikkilintujen eläessä vankeudessa ne saattavat innostua pesimään. Hormonaalisessa tilassa pesimisintoisena oleminen saattaa purkautua esim. pesäpaikan etsimisenä, käytöksen muuttumisena ja/tai aggressiivisuutena. Paras tapa puuttua hormonaalisuuteen on sen ehkäiseminen etukäteen, joskin suunnilleen samat keinot käyvät myös hormonaalisuuden hoitoon. Näistä merkittävimpiä ovat usein pesäkoloihin ja pesämateriaaliin pääsyn estäminen, sekä asiallinen suhde linnun ja ihmisen välillä niin, ettei ihminen esim. lintua silittelemällä vahingossa yllytä lintua hormonaalisuuteen.

Teksti: Laure Kurkela

Jokaisen lajin luontaisiin tarpeisiin kuuluu lisääntyminen. Ilman tätä luontaista tarvetta eläinlaji olisi kuollut sukupuuttoon. Lisääntymishalut voivat kuitenkin aiheuttaa erilaisia ongelmia silloin, kun eläimiä pidetään vankeudessa. Lisääntyminen ei ole vankeudessa yleensä puhtaasti lemmikkinä pidettävällä eläimellä toivottavaa. Lisääntymiskäyttäytymistä saattaa myös siivittää eläimen käyttäytymisen muuttuminen joko ihmisille tai eläimelle itselleen epäedulliseksi.

Lemmikin omistajana on siis tarpeen pohtia, onko eläimelle hyväksi olla ainaisesti hormonaalisessa tilassa, jos sen voi suinkin ehkäistä tai estää. Tarvitseeko jokaisen lemmikkilinnun päästä pesimään, vaikka se onkin "luonnollista"? Luonnollista ovat myös taudit, saalistajat, kylmä, nälkä ja jano, muttei niitäkään ole tarpeen jäljitellä kotioloihin. Lemmikkilintujen pesittäminen tulisi aina tapahtua harkitusti, ja ensisijaisesti lemmikkien kanssa kannattaakin keskittyä hormonaalisuuden ennaltaehkäisyyn olosuhteilla, kuin "hoitaa" hormonaalisuutta antamalla lintujen pesiä.

Lisääntyminen on luonnollinen osa jokaisen eläimen elämää, mutta onko sen tarpeen toteutua vankeudessa? Kauluskaijoja pesimässä Israelissa. Kuva: Yuvalr, CC BY-SA 3.0, rajattu alkuperäisestä.

Millainen on hormonaalinen lintu?

Linnuilla hormonaalisuus voi näkyä monella eri tavalla lajista ja yksilöstä riippuen. Joistain hormonaalisen käyttäytymisen muodoista ei välttämättä ole suurta haittaa omistajalle tai yhteiselolle, mutta on silti ajateltava, voisiko siitä olla haittaa linnulle. Lievimmillään lintu saattaa vain olla hieman normaalia äänekkäämpi, lintu kyhää itsekseen pesää esimerkiksi häkin nurkkaan tai naaraslintu kerjää vinkuen ja väristen parittelua ihmiskumppanilta. Pohjapaperia silputen lintu saattaa viihtyä "pesässään" vallan harmittoman oloisesti sitä kuitenkaan aggressiivisesti puolustamatta. Onko kuitenkaan oikein pitää yllä tällaista toimintaa, jos linnun mielessä pesän kyhäämisen lopputulema on kuitenkin jälkikasvu, jota se ei pääse toteuttamaan? Toinen lintu saattaa pesän kyhäämisen sijaan innolla etsiä ja tutkia potentiaalisia pesäpaikkoja vapaana ollessaan esimerkiksi kaappien päällä tai sänkyjen alla tepastellen. Alunperin harmittoman tuntuinen homma voi sekin olla linnun mielessä pidemmän päälle hyvin turhauttavaa, kun siltä kerta toisensa jälkeen estetään pääsy potentiaaliseen pesäkoloon, mutta usein vasta sen jälkeen kun se on kerennyt siitä jo innostua.

Pahimmillaan hormonaalinen käytös tekee linnusta painajaismaisen lemmikin. Hormonaalisuus voi myös olla vaaraksi linnun terveydelle, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ei ole kovin harvinaista, että lintu äityy hormonihuuruissaan aggressiivisiksi ihmistä tai muita lintuja kohtaan pesäkoloja tai kumppaniaan raivokkaasti puolustaessaan, tai muuten turhautumisen purkautuessa. Aggressiivisuudesta on linnulle myös haittaa, sillä se saattaa silti kokea voimakasta tarvetta sille tärkeiden resurssien puolustamiseen. Tämä pätee myös niihin lintuihin, jotka eivät uskalla käydä ihmisen kimppuun tai viedä puremaa perille, mutta kokevat aggressivisia tunteita siitä huolimatta. Rankasti yleistäen osa lajeista saattaa olla taipuvaisampia aggressiivisuuteen kuin toiset. Esimerkiksi suomuaratit (Pyrrhura), caique-aratit (Pionites) ja jotkut amatsonilajit (esimerkiksi siniotsa-amatsoni, keltaniska- ja keltapääamatsonit) ovat usein yliedustettuina aggressioihin liittettynä muihin lajeihin verrattuna. Usein myös käsinruokitut linnut lajiin katsomatta osoittavat herkemmin hyökkäävää käytöstä, koska ne eivät usein pelkää tai arastele ihmistä lainkaan, ja osittain sen vuoksi, että ne saattavat olla seksuaalisesti leimaantuneita ihmisiin, jolloin ne herkemmin kokevat ihmisen toverillisen koskettelun parinmuodostuksen alkuaskeliksi.

Siniotsa-amatsoni, joka ruumiinkielellään kertoo olevansa hyvin kiihtynyt. Siniotsa-amatsonit ovat monesti taipuvaisia aggressiiviseen käytökseen hormonaalisessa tilassa. Kuva: Linda Lehtinen

Aina hormonaalinen lintu ei ole aggressiivinen. Säyseästi ja jopa hellyyttävästi käyttäytyvä lintu voi kuitenkin kärsiä henkisesti, olla turhautunut ja stressaantunut, jos se osoittaa parinmuodostukseen ja paritteluun liittyvät hellyydenosoitukset ihmiselle, joka ei pysty niihin lintumaiseen tapaan vastaamaan oikealla tavalla.

Hormonaalinen lintu voi myös liiallisesti olla parittelua vailla tai paritella myös muiden kuin lintukumppaninsa kanssa. Esimerkiksi naaras saattaa kerjätä parittelua kyyristelemällä ja ähisemällä/vikisemällä, kun taas koiras voi yrittää paritella lelujen, orsien tai jopa ihmisen kanssa lintukumppanin puuttuessa. Koiraslinnun kloaakki tai peräpää voi jopa kärsiä siitä, jos se alituisesti parittelee orren tai lelun kanssa. Muutoin lintuparin normaaliin elämänrytmiin voi ajoittain kuulua parittelu tai parittelun kerjääminen. Asialle ei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään, kunhan lintua ei rohkaise asiaan ihmisen kanssa: esim. kesyn naaraslinnun koskettelu saattaa innostaa sitä kerjäämään parittelua enemmän, ja samoin koiraslinnun parittelua ihmisen kanssa ei kannata rohkaista. Ihmisen "kanssa" paritteluun rohkaisu voi ajaa linnun hormonaalisuutta voimakkaammaksi, samoin ihmisen kanssa tapahtuvat muut ylimalkaiset hellyydenosoitukset puolin ja toisin.

Joskus kaiken hormonaalisuudesta johtuvan turhautumisen ja stressin seurauksena lintu saattaa alkaa myös nyppiä tai pureskella höyheniään. Nyppimistä voi esiintyä myös muista syistä, mutta hormonaalisuus voi olla siihen osasyy.

Hormoniensa armoilla oleva naaraslintu voi myös innostua munimaan ilman pesittämisaikeita tai edes pönttöä/pesää. Lintunaaraiden ei kuulu munia huvikseen, ja liikamuninta altistaa naaraan jopa kohtalokkaalle munajumille tai kehon kalsiumvarastojen ehtymiselle. Kesykana on asia erikseen, sillä se on jalostettu munimaan jopa päivittäin. Lemmikkinä normaalisti pidettävistä linnuista vain kanalintuihin itsekin kuuluvien viiriäisten voi olettaa munivan hieman useammin kuin varsinaisesti pesiessään tarkoituksella. Papukaijojen, peippolintujen tai kyyhkyjen munimiseen on yleensä hormonaalinen syy, jonka syyt tulisi selvittää, jolloin liikamuninta saadaan katkaistua. Joskus lintu munii suoraan orrelta lattialle, jolloin muna menee rikki. Lintu voi kuitenkin munia ei-toivottuja munia vahingossa syntyneeseen pesäpaikkaan (esim. pohjapapereiden alle), häkin pohjalle tai käytännössä minne tahansa. Naaraslintu voi munia myös yksinään, ilman koirasta tai parittelua.

Hormonaalisuudesta kärsivä neitokakadunaaras on muninut lintuhuoneen pohjalle. Kiva: Kiuru Koponen

On sekä linnun että omistajan edun mukaista, jos lemmikkinä elävän linnun liiallista hormonaalisuutta pyritään ehkäisemään ja hallitsemaan.

Mistä hormonaalisuus kumpuaa?

Nisäkkäillä esimerkiksi kiiman kiertokulkua säätelevät yleensä esimerkiksi ajan kiertokulku: esimerkiksi naarasrotilla kiima on noin kolmen päivän välein, ja koirilla noin 1-3 kertaa vuodessa rodusta riippuen. Kiiman aikana naaraan käyttäytyminen saattaa muuttua normaalista. Samoin urosnisäkkäillä lisääntymishormonit voivat jyllätä, ja varsinkin leikkaamattomilla koirilla ja kissoilla saattaa esiintyä levottomuutta ja jopa stressiä, kun ne eivät pääse toteuttamaan vaistojaan. Tapauksesta ja lajista riippuen nisäkkäiden leikkauttaminen (eli urosten kastroiminen ja naaraiden sterilointi) on yleensä hyvä ratkaisu tilanteeseen: eläimen hormonitasapaino tasaantuu, ja samoin tekee yleensä sen käytös. Eläimen lisääntymishaluista johtuva stressi myös vähenee voimakkaasti.

Lemmikkilinnuilla ei ole kiima-aikaa kuten nisäkkäillä, vaan lintujen lisääntymistä säätelevät nisäkkäitä voimakkaammin ulkoiset tekijät. Näitä ovat muun muassa ja hieman lajista riippuen:

• Valaistus
• Ilmankosteus
• Ravinto
• "Sopiva" kumppani
• Pesäpaikat ja pesämateriaali

Potentiaalisten pesäpaikkojen löytyminen ympäristöstä on monille lajeille todella voimakkaasti hormonaalisuutta lisäävä tekijä. Papukaijoilla nämä ovat yleensä hämäriä, ahtaita koloja ja peipoille ja kyyhkyille kuppimaiset rakennelmat, joihin ne voivat kantaa korsimaista pesämateriaalia.

Esimerkkejä papukaijoilla mahdollisesti pesäkolomaisista rakenteista kotona voivat olla:

• Jyrsittäväksi virikkeeksi tarjotut pahvilaatikot, joihin lintu pääsee osittain tai kokonaan sisälle
• Pohjapaperien alla tai seassa möyriminen ikään kuin "teltassa"
• Kaappien, lipastojen, TV-tason tai sängyn alla möyriminen
• Kaapit tai hattuhyllyt, joihin lintu pääsee livahtamaan
• Tarkoituksella mutta epätietoisuudessa tarjotut "pesäkolot" kuten pesäpönttö, kookospesä tai kankainen nukkumateltta

Suoranokilla taas hormonaalisuutta voivat pesäpaikkana nostattaa:

• Revittävä materiaali, jolla sisustaa pesäpaikkaa (kuten köyden hapsut)
• Kannettava korsimainen materiaali pesänpehmikkeeksi (kuten heinänkorret virikkeenä)
• Kuppimaiset pesät, jopa pahimmillaan ruokakuppi

Peippolinnuilla hormonaalisuutta voi edistää pesämateriaali, jota ne pääsevät repimään, kantamaan, keräämään ja rakentamaan pesäksi. Kuva: Gil Dekel / Wikipedia, CC BY-SA 3.0

Myöskin papukaijoilla pesän tekoon liittyvää hormonaalisuutta voi esiintyä, jos lintu pääsee repimään suurta määrää pesänpehmikemateriaalia, kuten paperia tai pahvia. Tämä yleensä tapahtuu häkin nurkassa, joka toimii "pesämäisenä" suojana kahdelta kantilta.

Pesäpaikan tarjoaminen tahalleen tai vahingossa voi olla laukaisevana tekijänä hormonaalisuudelle, jolle ei välttämättä tule helposti loppua, vaikka itse pesäpaikka poistettaisi. Varsinkin tietyt lajit tuntuvat olevan erityisen herkkiä hakeutumaan pesäpaikkoja muistuttaviin paikkoihin. Esimerkiksi neitokakadut, undulaatit, ruusukaijaset, seeprapeipot ja naurukyyhkyt ovat monesti muita lajeja herkempiä hoksaamaan pesäpaikat ja nostattamaan hormonaalisuuttaan jopa täysin omistajan ajattelematta asiaa. Aiemmin mainitut lajit eivät kuitenkaan ole ainoita, joilla näin voi tapahtua, vaan mikään lintulaji ei ole immuuni pesäpaikan viehätykselle. Osa lajeista (esimerkiksi jotkut aratit) pystyvät joskus käyttämään koloa tai telttaa vain nukkumiseen, mutta tällöin linnun ei tulisi viettää siellä päivällä lainkaan aikaa. Myös aiemmin pesäkoloon rauhallisesti suhtautunut lintu voi kokea heräämisen hormonaalisuuteen, jos muut palaset loksahtavat kohdalleen. Jos aratilleen tarjoaa nukkumakolon, linnun suhtautumista pesäkoloon kannattaa aina seurailla tiiviisti ja poistaa kolo mielellään jo ennen ongelmia. Useimmille lemmikkilintulajeille pesäkolon tai teltan tarjoaminen nukkumiseen on turhaa ja huono idea. Oma laji tulee tuntea ja asiaan perehtyä luotettavista lähteistä ja/tai lajin hyvin tuntevan henkilön neuvoja noudattaen: esimerkiksi kaijasille eli rakkauspapukaijolle, tai kanarialinnuille saatetaan edelleen suositella pesäpaikkaa nukkumista varten, mutta näille lajeille ne ovat huono idea.

Pesäpaikkaan liittyy myös sen sisustaminen. Esimerkiksi papukaijojen hormonaalisuus voi ensin ilmetä esimerkiksi pohjapaperien silppuamisena, jota ei ole aiemmin tapahtunut. Samoin muukin helppo silputtava saa huomiota, kuten paperilelut ja pahviset lelut, varsinkin laatikon muotoiset. Peipot ja kyyhkyt saattavat kiinnostua korsimaisesta pesämateriaalista, johon ne ovat aiemmin suhtautuneet neutraalisti.

Muutenkin lievästi hormonaalinen valkokakadu innostui kaapin päälle suojaustarkoituksessa laitetuista sanomalehdistä, ja alkoi silputa niitä. Kuva: Laure Kurkela

Toinen hormonaalisuutta ajava tekijä on elinympäristön valaistus. Monilla linnuilla valaistuksen muutokset lisäävät hormonaalisuutta, ja esimerkiksi keväällä valon lisääntyessä ja voimistuessa moni lintu saattaa muuttua käytökseltään. Valaistuksen muutokset voivat ajaa linnun hormonaaliisuuteen myös syksyllä, valon vähentyessä. Pimeät yöt varsinkin kesäisin ovat trooppisille linnuille tärkeät, ja ne onkin tarpeen järjestää pimennysverhoin ja/tai häkin pimentämällä. Vuorokausirytmin tulisi olla mahdollisimman tasainen, 12 tuntia valoisaa ja 12 tuntia pimeää, mahdollisimman samalla rytmillä joka päivä. Joskus yöunien pidentäminen esim. 13-14 tuntiin voi auttaa hormonaalisuuteen, joskin tuohonkin muutos kannattaa tehdä vähitellen, eikä yhdessä yössä (eikä vain yhden yön ajaksi, vaan pidemmäksi aikaa). Juuri tuota pidempään linnun häkkiä ei kannata pimentää, ettei lintu suorastaan näänny pitkän yön aikana: harva lintu lähtee hakemaan ruokaa säkkipimeässä, vaikka sattuisikin heräämään aiemmin.

Linnulle tulee myös aina tarjota mahdollisuus nähdä kunnolla, eikä hormonaalisuutta kannata hoitaa jättämällä lintu päiväksi ilman lintuvaloa tai muuta hyvää valonlähdettä.

Linnuilla, joilla luontaiseen pesimärytmiin kuuluvat sade- ja kuivakausi myös ilmankosteus voi olla osatekijä hormonaalisuudessa. Esimerkiksi neitokakadut pesivät sadekaudella, jolloin korkea ilmankosteus voi olla niille osana merkki pesimäajan saapumisesta. Jälleen on muistettava kultainen keskitie: liian kuiva ilma taas voi altistaa iho- ja hengitystieongelmille.

Joillain lajeilla myös ravinto tekee osansa hormonien säätelyssä. Aiemmin mainitut neitokakadut saattavat innostua myös vehreästä ympäristöstä ja runsaasta tuoreruoasta, joka kertoo sadekauden saapumisesta. Neitokakaduilla ja undulaateilla tosin pesäpaikka on yleensä se ykköstekijä hormonaalisuuden nostattamisessa. Joillain isommilla papukaijoilla esimerkiksi ruoan liian suuri proteiini- tai rasvapitoisuus voivat saada ne valmistumaan tulevaan "pesimäkauteen" ja "poikasten ruokkimiseen" energiarikkaalla ravinnolla. Tällöin esimerkiksi rasvaisten pähkinöiden ja siementen osuutta ruokavaliossa kannattaa pohtia uudemman kerran.

Koska linnut ovat sosiaalisia eläimiä, niiden hormonaalisuutta voi ajaa myös kumppanin kanssa tapahtuva yhteinen "hyrrääminen." Lintujen lievästi hormonaalinen käytös ruokkii itse itseään kun pariutuneet linnut puuhaavat yhdessä, jolloin niiden hormonaalisuus voi lähteä nousuun. Sama koskee myös ihmistä, jonka lintu on ottanut puolisokseen: linnun silittely muualta kuin päästä, varsinkin siivistä ja alaselästä voi kieliä linnulle parinmuodostuksen aikeista ja nostattaa linnun hormonaalisuutta. Samoin tekevät muutkin asiat, jotka ovat yleensä varattu lintuparille: esimerkiksi suusta suuhun ruokkiminen, hormonaalisen oksentamisen "kannustaminen," linnun parittelu ihmisen kanssa tai muu linnun kohtelu ja käsittely niin, että linnun mielikuva ihmisen ja linnun suhteesta vääristyy. Lintuparin keskenäiseen parinrakennukseen on hankala puuttua fyysisesti tai kouluttaen, mutta ihminen pystyy aina hallitsemaan omaa suhdetta lintuunsa, ja olla ohjaamatta sitä väärille urille.

Lintuparin hormonaalisuutta voi myös yrittää ehkäistä hankkimalla talouteen vain samaa sukupuolta olevia lintuja samasta tai sukulaislajeista, jotka tulevat toimeen keskenään. Vaikka eläimilläkin esiintyy homoseksuaalisuutta, heteroseksuaalisuus on luonnollisesti yleisempää. Lintu pystyy toteuttamaan sosiaalisia tarpeitaan myös samaa sukupuolta olevan kaverin kanssa. Tällöin asia kannattaa olla mielessä jo lintuja hankkiessa, tai linnulle kaveria harkitessa. Myös samaa sukupuolta oleva lintupari voi pariutua ja alkaa kyhätä pesää, mutta se on epätodennäköisempää kuin koiras-naaras -parilla. Samoin varmasti samaa sukupuolta olevat linnut eivät luonnollisesti voi tuottaa ainakaan vahinkopoikasia. Naaraspari pystyy kuitenkin tuottamaan munia ja rasittamaan itseään myös sillä tavoin. Linnun hormonaalisuuden ehkäisemisen nimissä lintua ei kuitenkaan tulisi pitää tyystin ilman lajitoveria. Myös yksin elävä lintu voi kärsiä hormonaalisuudesta, mutta yksin elävä lintu ei saa sosiaalisia tarpeitaan tyydytettyä pelkästään ihmisseurasta.

Käsikesy siniotsa-amatsoni naaras kerjäämässä ihmisiltä kosketusta ja parittelua. Parittelukerjäysasennossa naaraslintu on usein matalana, joskus pyrstö ja/tai pää kohotettuna. Kuva: Jukka Aintila

Mitä tehdä hormonaalisuuden ehkäisemiseksi / lieventämiseksi?

Linnun hormonaalisen käyttäytymisen ehkäiseminen on helpompaa kuin sen hoitaminen. Hormonaaliseen mielentilaan siirryttyään omistajan voi olla toimillaan hankala sitä keskeyttää. Helpompaa on, jos hormonaalisuuden saisi ehkäistyä jo ennen sen syntyä. Suunnilleen samat keinot kuitenkin käyvät myös hormonaalisuuden lieventämiseen, jos se on mennyt jo päälle.

Ensimmäisenä on tarpeen ajatellan linnun silmin, missä lintu voisi nähdä potentiaalisia pesäpaikkoja. Pesäpaikat ja niiden saatavuus on yksi suurimpia hormonaalisuuden aloittaja, nostattaja ja ylläpitäjä. Näitä voivat papukaijoille olla mm. pohjapapereista muodostuvat teltat, epähuomiossa tarjottavat pahvilaatikot, pesäkolot ja nukkumateltat ja -tunnelit, sekä myös kotioloissa luontaisesti esiintyvät kolot kuten raollaan olevat kaapit, kaapin päälliset, sohvan aluset ja hattuhyllyt. Kyyhkyillä ja peipoilla pesän etsimiseen kannustavat monesti korsimaiset elementit, joilla lintu innostuu kyhäämään pesäänsä, sekä myös kuppimaiset rakenteet, pahimmillaan jopa lintujen oma ruokakuppi, jolloin ruokinta kannattaa siirtää laakeaan, matalareunaiseen astiaan, tai pienisuiseen ruokinta-automaattiin.

Tarkoituksella vain lemmikkinä pidettäville linnuille ei kannata tarjota mitään pesäkoloon viittaavaa. Osalla lajeista tämä riittää hyvin, eivätkä ne välttämättä ole koskaan kiinnostuneita ulkopuolisista koloista, joita asunnoissa yleensä riittää vähän liikaakin. Jos lintu/linnut vaikuttavat kuitenkin kiinnostuneilta pesäkolojen etsimisestä, pääsy kaikkiin mahdollisiin koloihin kannattaa estää mahdollisimman hyvin ja kattavasti. Uusien kolojen löytäminen pitää yllä hormonaalisuutta, jolloin linnun tarmo löytää yhä seuraava ja seuraava kolo säilyy yllä, jos omistaja vain estää pääsyn juuri siihen koloon, jonka lintu on sattunut löytämään.

Myös mahdolliseen pesämateriaalin kimppuun pääsyä kannattaa rajoittaa. Jos papukaija repii pakonomaisesti pohjapapereita tai sille tarjottuja pahvivirikkeitä, niiden tarjoamista kannattaa välttää ja vähentää. Silppuaminen muistuttaa lintua ahkerasta pesäkolon kaiverruksesta ja muokkaamisesta. Häkin pohjalle voi keksiä ainakin väliaikaisesti paperin tilalle jonkin muun kuivikkeen, kuten pellavakuivikkeen tai haapahakkeen, jota ei voi silputa. Jos lintu edelleen kyhää pesää kuivikkeen sekaan kaivelemalla ja järjestelemällä sitä, myös pelkkä puisteltava ja pestävä muovimatto tai häkin paljas pohja voi toimia väliaikaisratkaisuna. Pohjaritilä voisi ehkäistä pohjamateriaalissa möyrimisen, mutta verkosta tehty häkin pohja linnuille on myös kielletty Suomen eläinsuojelulaissa, eikä se ole hyväksi linnun jaloillekaan.

Pesäpaikan etsimisestä ja pesämateriaalin repimisestä harhauttaakseen linnulle kannattaa myös yrittää keksiä muuta tekemistä. Uudet virikkeet, ruokalelut tai esimerkiksi koulutustuokiot, joiden parissa lintu voi puuhailla muuten kuin pesiminen mielessään, ovat hyvästä. Virikkeissä tai tempuissakaan ei kannata käyttää lainkaan elementtejä, jotka lintu yhdistää voimakkaasti pesänetsimiseen ja -rakennukseen.

Valaistus kannattaa laittaa niin, että se tasoittaa linnun mielialaa. Esimerkiksi pesäntekoon houkuttelevat hämärät nurkat kannattaa valaista, kun taas yöunia voi maltillisesti ja hitaasti totuttaen pidentää. Yöunien tulisi olla rauhalliset ja pimeät, eivätkä pelkät sälekaihtimet tähän Suomen kirkkaassa kesässä riitä, vaan pimennysverhot ovat tarpeen.Yöunien tulee olla säännölliset, eli aina samaa aikaan ja siirtymisaikaa lukuunottamatta saman pituiset. Kesäpäivisin sälekaihtimet tai verhot osittain kiinni pitämällä voi lieventää päivän kirkkaimman hetken valoisuutta.

Ravintoon kannattaa myös kiinnittää huomiota, ja säätää linnun ruokavalio sellaiseksi, että se on edelleen terveellinen ja ravitseva, mutta ei ylläpidä tai huomattavasti aja lintua hormonaalisuuteen. Tämä on lajistakin riippuvainen, sillä eri lajeilla hormonaalisuuteen saattavat vaikuttaa ruokaympyrän eri osiot.

Varsinkin kesyillä linnuilla myös linnun ja ihmisen suhde voi olla omiaan ajamaan lintua hormonaalisuuteen. Linnun kanssa vuorovaikuttaessa kannattaa alusta asti suosia keinoja, jotka ovat tyypillisiä enintään lintuystävyksille, ja välttää tapoja, joita pariutunut lintupari käyttävät keskenään. Umpikesyäkin lintua kannattaa siis rapsutella vain pään ja niskan alueelta, vaikka lintu sallisi kosketuksen myös muualle. Varsinkin siipien ja selän koskettelu on yleensä varattu vain pariutuneen lintuparin puuhiin. Hyvin hormonaalista lintua ei kannata kosketalla tai rapsutella lainkaan. Naaraslinnulla ihmiseen kohdistuva parittelukäytös on usein vallan harmittoman oloista kyyristelyä, ähinää ja/tai vikinää (lajista riippuen), mutta saattaa ajaa lintua muihin ongelmiin hormonaalisuudessa pysyessä yllä tai kasvaessa. Koiraat voivat jopa yrittää paritella ihmisen kanssa, yleensä pään tai käden kanssa, mutta niilläkään paritteluyritykset eivät yleensä jää ainoiksi hormonaalisuuden ilmentäjiksi.

Lintua ei tulisi silitellä ylimalkaisesti muualta kuin päästä ja niskasta. Kuvassa esitetty silittelytapa on kesylle linnulle lähes kiistaton merkki syvemmästä hyväksynnästä ja suhteesta kuin pelkästä kaveruudesta, ja yleensä viestii kesylle linnulle seksuaalisia tarkoitusperiä ihmisen suunnasta.

Pahimmillaan linnun hormonaalisuudesta kärsivät sekä lintu että omistaja. Lintu voi kärsiä hormonaalisuudesta henkisesti, ollen valmiudessa pesimään, mutta pääsemättä toteuttamaan sitä. Fyysinen kärsimys voi syntyä kroonisesta stressistä vastustuskyvyn alentuessa, tai naaraalla liikamunimisen riskeistä esim. munajumina tai kalsiumvarastojen ehtymisenä. Sekä lintu että omistaja kärsivät, jos lintu alkaa hyvin aggressiiviseksi, joka on linnulle henkisesti hyvin kuluttavaa, ja omistajalle stressaavaa ja puremien tullessa tietenkin kivuliasta. Lintu voi myös kärsiä aggressiivisuuden aiheuttamasta stressistä, vaikkei se pääsisikään hyökkäämään ja puremaan ihmistä: säyseämmät tai aremmat yksilöt tai lajit eivät välttämättä pure ihmistä verille, mutta saattavat tehdä esim. valehyökkäyksiä. Niidenkin taustalla on kuitenkin aggressiivinen mielentila, joka aiheuttaa linnulle stressiä, vaikkei se ihmistä pääsisikään puremaan.

Varsinkin ison papukaijan elekielen tarkkailu on tärkeää, jotta vältettäisi ylimääräiset puremat, sillä seuraava purema on aina edellistä helpompi linnulle nasauttaa. Voimakkaasti hormonaalista lintua voi olla hankala kouluttaa siinä hetkessä, mutta aiemmin tapahtunut linnun ja omistajan yhteistyökykyä voimistava koulutus ei mene koskaan hukkaan. Tämä voi olla hyödyksi esimerkiksi silloin, jos lintu puolustaa vaikkapa ruokakuppejaan voimakkaasti, jolloin lintu on mahdollista kouluttaa menemään tietylle orrelle häkissään odottamaan kuppien vaihtamista nätisti. (Huomiona, ettei kuppien puolustaminen itsessään ole välttämättä hormonaalista, vai vain joillekin yksilöille luontaista resurssien puolustamista.)

Joillekin lajeille tai yksilöille on mahdollista myös hankkia hormoni-implantti, joka yleensä asennetaan silloin, kun kaikki muut keinot on käytetty. Useimmille linnuille kuitenkin normaalit hormonaalisuuden ehkäisy- tai estotoimenpiteet arjessa ja rutiineissa auttavat ainakin jollain tasolla. Hormoni-implantin laittaa lintuun lintuihin erikoistunut eläinlääkäri, ja linnun pitää olla implanttia varten tarpeeksi kookas. Implanttia varten lintu on nukutettava, joka on usein riskialtista. Implantti ei kuitenkaan auta kaikille linnuille. Implantti on linnussa yleensä kerrallaan noin 6-12 kuukautta, jonka jälkeen sen vaikutus lakkaa vähitellen.

Lintuja ei isohkojen nisäkkäiden tapaan kuitenkaan juuri koskaan kastroida/steriloida puhtaasti hormonaalisista syistä. Lintujen lisääntymiselimet (koirailla kivekset ja naarailla munasarjat) sijaitsevat syvällä linnun sisällä, jolloin koiraankin kastroiminen on vaativa toimenpide. Linnut ovat myös nisäkkäitä herkempiä nukutuksen vaaroille. Lintunaaras saatetaan steriloida silloin, jos se joutuu muutenkin leikkaukseen esim. jumittuneen munan vuoksi.

Joskus lintuparin pienimuotoinen erottaminen voi olla myös hyvästä niin, että ne eivät pääse alinomaan puuhailemaan pesimiseen liittyviä toimia yhdessä, ylläpitäen toinen toisensa hormonaalista tilaa. Esimerkiksi kahden eri linnun eristäminen eri häkkeihin, niin että ne näkevät ja kuulevat toisensa, mutta eivät pääse yhdessä puuhasteleman pesimiseen liittyviä toimia. Tämä vaatii siis sen, että niitä ei pidetä yhtä aikaa vapaana.

Pesittäisinkö vai en?

Jos lintu on niin hormonaalinen, voisiko sen tila parantua, jos se pääseekin toteuttamaan itseään pesimisen muodossa? Tällöin on tarpeen ajatella, onko pesittäminen oikea keino hormonaalisuuden hoitoon. Pesittäminen voi aiheuttaa sen, että linnut haluavat pesiä myös vastikään, joko vuosittain tai jopa peräkanaa. Tällöin on omistajan vastuulla myös ajatella tulevaisuuteen, mitä tapahtuu lintuparille tulevaisuudessa, jos/kun pesintä ei olekaan enää tervetullut ratkaisu tilanteeseen.

Pesittämisen tulisi aina tapahtua tarkoituksella, ja vain pätevistä ja painavista syistä. On myös ajateltava Suomen lemmikkilintukantaa: ovatko linnut toisilleen sopiva yhdistelmä Suomen kokoisessa maassa, esim. värien tai sukulaissuhteidensa puolesta, ja varsinkin lajin tai alaljin puolesta? Onko tuleville poikasille hyvät kodit, vai voiko pesittäjä pitää ne tarpeen vaatiessa itse? Entä jos emot ja poikaset eivät vieroittautumisen jälkeen tulekaan enää toimeen? Entä jos pesinnän aikana tulee komplikaatioita, riittääkö pesittäjän asiantuntijuus ongelmien ratkaisuun, jos pesintä ei ole kunnolla harkittu, vaan vain "ratkaisu" hormonaalisuuteen? Onko linnuilla tarvittavat paperit, että niitä saa edes "laillisesti" pesittää: esim. CITES I/A -liitteen lajien emotkin tarvitsevat EU-todistukset? Entä jos lintuparin aggressiivisuus nousee sietämättömälle tasolle niiden puolustaessa pesäänsä, muniaan tai poikasiaan?

Pesittäminen ei täten välttämättä ole hyvä ratkaisu hormonaalisuuden lopettamiselle, vaan pesitys voi edelleen johtaa toisenlaisiin, jopa vakavampiin ongelmiin lintujen kanssa. Hormonaalisuuden ehkäiseminen ja rajoittaminen tässä artikkelissa mainituilla toimilla sen sijaan eivät aseta linnun hyvinvointia vaakalaudalle, vaan toimiessaan voivat parantaa sitä huomattavastikin. Normaalissa tilassa elävä lintu ei käytä tarpeettomasti energiaa pesäpaikkojen etsimiseen, muokkaamiseen ja puolustamiseen, jolloin sen elämä on stressittömämpää. Krooninen stressi altistaa terveysongelmille, jolloin hormonaalisuuden ehkäisy ja hoitaminen ovat myös osa lemmikkilinnun oikeellista hoitoa.

Kaiken kaikkiaan linnut ovat osittain myös hormonaalisuuden vuoksi haastavia lemmikkejä. Lähes suoraan luonnosta tuotuina (vain muutamia sukupolvia vankeudessa eläneinä, jos edes sitä) niiden luontaiset vaistot ovat vielä hyvin voimakkaasti pinnalla. Kodeissamme ne saavat elää elämää, jossa selviytymiselle ja myös lisääntymiselle oleellisia resursseja on usein liikaakin: ruokaa ja pesimäpaikkoja on riittämiin. Pesimäintoa ei tule tylpätä linnun pahoinvointia lisäämällä, esimerkiksi liian pimeässä pitäminen, liian vähällä tai huonolla ravinnolla pitäminen tai tyystin ilman lajitoveria pitäminen eivät saisi olla keinoja hallita linnun hormonaalisuutta. Tärkeää on löytää tasapaino niin, että lintu voi olla kaikin puolin tyytyväinen elämäänsä, ilman että olosuhteet ajavat lintua alinomaiseen ja liian voimakkaaseen pesimävireeseen.